Herätys, liian myöhään
Sinä iltana hän lähti hoitokodista raskain sydämin, ei vain surusta, vaan myös oivalluksesta.
Hän ei ollut jättänyt äitiään yksin siihen paikkaan. Hän oli myös jättänyt osan itsestään: lapsen, joka oli kerran luvannut, ettei koskaan pettäisi häntä, aikuisen, joka oli liian kiireinen muistaakseen hänen tekemiään uhrauksia.
Hän oli ruokkinut häntä, vaatettanut hänet ja suojellut häntä, kun hän oli haavoittuvimmillaan.
Ja kun hän osoitti olevansa haavoittuvainen, hän oli poissa.
Nyt, viimeisinä tunteinaan, hän ei ollut katkera. Hän ei ollut vihainen. Hän suojeli häntä edelleen tulevaisuudelta, jota hän ei voinut edes kuvitella.
Äidinrakkauden perintö
Sinä iltana hän palasi hoitokotiin, ei vain itkemään, vaan toimimaan.
Hän puhui henkilökunnan kanssa. Hän tilasi hengityskoneita. Hän lahjoitti jääkaapin. Hän tarjosi parempilaatuisia aterioita. Hän alkoi käydä äidin luona useammin, ei vain kunnioittaakseen äitinsä muistoa, vaan myös tarjotakseen lohtua niille, jotka hänen laillaan istuivat hiljaa unohdetuissa huoneissa odottaen tuttua ääntä.
Myös hän tuli kotiin sinä iltana ja halasi lapsiaan entistä tiukemmin. Hän kertoi heille tarinoita heidän isoäidistään: kuinka vahva hän oli, kuinka ystävällinen hän oli. Ja hän muistutti heitä siitä, että se, miten kohtelemme meitä kasvattaneita, määrää paitsi heidän loppunsa, myös meidän alkumme.
“Kunnioita vanhempiasi ennen kuin on liian myöhäistä.”
Tämän pojan ja hänen kuolevan äitinsä tarina on yksinkertainen mutta syvällinen.
Tätä oppituntia ei opeteta saarnoissa tai pitkissä puheissa, vaan kuolevan äidin epäitsekkään rakkauden viimeisessä teossa.
Jatkuu seuraavalla sivulla
