Taputin hänen kättään.
“Syödään ensin aamiainen. Kaurapuuro jäähtyy.”
Aamiaisen jälkeen Julian meni töihin. Clara piti vapaapäivän. Oliko se sitten oikeasti tarkoitettu viettämään aikaa Leon kanssa vai pitämään minua silmällä, en tiennyt. Hän pysyi makuuhuoneessaan, kunnes laitoin Leon nukkumaan iltapäiväunille.
“Äiti.” Hän seisoi keittiön oviaukossa, hänen äänensävynsä oli paljon pehmeämpi kuin edellisenä iltana. “Voimmeko jutella?”
Pyyhin käteni ja viittoin häntä istumaan.
“Tule.”
Clara puristi käsiään.
“Eilisestä… asenteeni oli huono. Pyydän anteeksi.”
En vastannut heti, vaan odotin hänen jatkavan.
“Julian ja minä puhuimme siitä”, Clara sanoi välttäen minun. “Purkurahat. Sovimme, että sinun pitäisi saada osuus.”
“Paljonko?” kysyin heti.
Clara ei selvästikään ollut odottanut näin suoraa kysymystä. Hän oli hetken hämmästynyt.
– No, me luulimme… kaksikymmentä prosenttia. Miltä se kuulostaa?
Kahdeksankymmentätuhatta.
Tein nopean laskutoimituksen: vanhan talon markkina-arvo oli vähintään kolmesataatuhatta. Lain mukaan minulla oli oikeus vähintään puoleen.
– Clara, sanoin rauhallisesti, tiedätkö, kuinka paljon minulla on oikeus?
Hänen ilmeensä jähmettyi.
– Äiti, me olemme perhe, hän protestoi. – Miksi meidän täytyy olla niin laskelmoivia?
– Jos me todella olisimme perhe, keskeytin, et olisi väärentänyt allekirjoitustani. Et olisi suunnitellut minun asuvan kellarissa. Etkä olisi unohtanut minua yksin perhetapaamisessa.
Claran ilme muuttui rumiksi.
– Äiti, yritätkö sovitella kanssamme?
– En sovi, sanoin nousten seisomaan. – Ollakseni reilu, konsultoin asianajajaa purkurahoista. En luovu siitä, mikä on minun. Enkä hyväksy penniäkään, mikä ei ole minun.
Clara hyppäsi tuoliltaan. Hänen jalkansa raapivat kovaa lattiaa pitkin.
“Selvä. Koska aiot rikkoa kaiken, älä syytä meitä piittaamattomuudestamme.”
Hän ryntäsi takaisin makuuhuoneeseensa ja paiskasi oven kiinni.
Huokaisin tietäen, että väliaikainen rauha oli taas rikottu. Mutta kumma kyllä, en tuntenut enää samanlaista paniikkia tai itsesyytöksiä kuin aiemmin. Sen sijaan tunsin helpotuksen tunteen.
Ainakin meidän ei enää tarvinnut teeskennellä olevamme onnellinen perhe.
Iltapäivällä, kun Clara vei Leoa alakertaan leikkimään, soitin herra Petersonille kysyäkseni kalligrafiaharjoituksesta yhteisökeskuksessa.
“Rouva Chen”, herra Peterson sanoi yllättyneellä äänellä. “Olin juuri aikeissa ottaa teihin yhteyttä. Kalligrafiaharjoitus alkaa huomenna kello kahdelta. Olisitko kiinnostunut yrittämään?”
“Yritän”, sanoin. “Mutta en ehkä pääse paikalle ajoissa joka viikko.”
“Ei hätää”, hän sanoi lämpimästi. ”Olemme täällä hyvin joustavia.” ”Olet aina tervetullut.”
Lopetettuani puhelun tunsin kauan kadoksissa olleen odotuksen tunteen.
Kalligrafiaa. Mietin, osaisivatko käteni, joita en ollut harjoitellut yli kolmeenkymmeneen vuoteen, vieläkään kirjoittaa hyvin.
Sinä iltana Julian työskenteli myöhään eikä tullut kotiin illalliselle. Pöydässä söimme vain minä, Clara ja Leo. Tunnelma oli niin jännittynyt, että jopa Leo huomasi sen syödessään rauhallisesti ja sanatta ruokansa.
